Siunattu kudin

Kudintyöt, jos mitkään, ovat olleet Suomen naiselle hämyhetkien työtä, työtä, joka antaa hänelle tilaisuuden omaan ajatteluun ja sommitteluun, lempityötä kerrassaan.

Näin käsityönopettaja Eeva Haavisto maalailee neulomisen ihanuutta vuonna 1947 julkaistussa kirjassaan Sata kansanomaista kuviokudinmallia. Kukapa meistä ei tunnistaisi tuota levollista mielentilaa, jonka puikkojen tasainen kilinä tarjoaa joutohetkinä. Neulomukseen on vuosisatojen ajan kudottu myös monet surut ja kyyneleet. Siunattu kudin, kiteyttää Haavisto.

Vanha nainen kudin kädessä ulkona tuolilla. © Museokeskus Vapriikki, kuvaaja Matti Luhtala.

Kudin – hiljaisen ajan sallittu käsityö

Kudintyöt ovat vanhastaan olleet naisten mielityötä. Siksi niihin tartuttiin heti, kun oli aikaa vain pienikin hetki. Kudin oli sallittu kirkkotielläkin. Joulupyhinä ei oikein muuta työtä saanut tehdäkään.

Vanhan kansan keskuudessa pidettiin tärkeänä niin sanottua jakoaikaa, viikkoja kekrin molemmin puolin. Kekri oli 1. marraskuuta. Jakoaika oli omistettu vainajille, ja tällöin oli vältettävä kaikenlaista hälinää ja kolinaa aiheuttavaa työtä. Kehrääminenkin oli liian äänekästä.

Mutta kudin! Se oli kuin luotu hiljaisen ajan työksi. Syksyllä, kun ulkotöistä oli päästy sisätiloihin, naisväki kulki kutimet mukanaan. Vyöllä oli pikku tasku tai keräkoukku, tai lankakerä kainalossa.

Näin marraskuussa oli myös vanhojen kudintöiden uusimisaika. Sukat saivat uudet terät. Lapasiin uusittiin kärki tai ne saivat uuden peukalon tai kännälmystän. Villatakin kyynärpäät uusittiin. Valmiit työt vietiin orsille odottamaan talven tuloa.

Vanhempi nainen kudin käsissään 1900-luvun alussa Uusikaarlepyyssä. © Turun museokeskus. Kuvaaja Johannes Schalin.

Kudin – luotettava ystävä

Uppouduin niin Eeva Haaviston 1940-luvun lopun kirjoitukseen, että haluan jakaa osan siitä sinullekin. Neuloessaan naiset siirsivät sota-ajan kauheudet ja epätietoisuuden tuonnemmaksi. Jokainen silmukka oli tärkeä.

Tuskansa ja surunsa, huolensa ja ikävänsäkin on Suomen nainen tasannut kutimensa kanssa, siihen ilonsa silmukoinut ja toiveensa ja tulevaisuutensa unelmat kutimensa mukana kutonut.

Oli onni, että meillä sotiemme aikoina nytkin oli lankaa ja puikot. Kuinka monet saivatkaan – ne lukemattomat – näin sekä aineellista lämpöä että mielen lämpöä. Ja kuinka monelle se antoikaan rauhallisemman elämänrytmin. Kotona ja pakosalla.

Ja onhan meillä kutimemme vieläkin. Epätietoisuutemme hetkinä voimme ottaa kutimen käsille yhtähyvin kuin toimettomuutemme tai toimeliaisuutemmekin hetkinä. Samoin vaipuessamme epätoivoon ihmisten vihamielisyyden tähden on meillä luotettava ystävä kutimessamme. Ja kutimen kanssa voimme paeta nykyisyydestä muistojen maailmaan – päivän hämärtyessä illaksi, soivat puikot rauhoittavaa säveltään.

Eikä suinkaa ole vähintä se kauneus, minkä luomme, ja se ilo, minkä kudin tuo arkiseen aherrukseemme.

Kudin on kuljettanut Suomen naisen sielullisten ja aineellisten murrosten läpi, antanut aineellista lämpöä, sielunlämpöä, mielenrauhaa. Suomen nainen on kutimensa ääressä saanut uusia virikkeitä ja uuden uskon vaikeinakin aikoina. Pikkulasten villanuttuihin on pantu sukupolvien toiveet, silmukka silmukalta, kerros kerrokselta on rakennettu uutta elämää.

Nainen istuu kudin käsissään 1900-luvun alussa takanaan ikkuna ja lipasto. © Turun museokeskus. Kuvaaja Johannes Schalin.

”En jaksanut mitään muuta kuin neuloa”

Kuten edellä nähdään, ajatus hyvää tekevästä neulomisesta ei ole nykyajan ihmisen keksintö. Johtuneeko pimenevistä illoista, että se tuli nyt mieleeni.

Kun taitaa neulomisen perusteet, siitä tulee nopeasti rentouttavaa. Lempeä sormien liike ja puikkojen hellä kilinä antavat mahdollisuuden unohtaa kaiken muun. Parhaimmillaan neuloja pääsee flow-tilaan, jolloin puikot liikkuvat kuin itsestään, eikä mieltä paina yksikään murhe.

Facebookin Neulonta-ryhmässä käytiin alkusyksystä keskustelua uupumisesta. Minna Rissasen kirjoitus kosketti: Kun itse uuvuin loppuun työssäni, en jaksanut aluksi mitään muuta kuin neuloa. Siksi halusin jakaa kanssanne tämän runoni, sillä tässä ryhmässä saa paljon positiivisia tuulia ja jakamisen iloa. ❤

Kiitos Minna, että annoit luvan julkaista runosi täälläkin:

Siunattu kudin.


Haavisto, Eeva: Sata kansanomaista kuviokudinmallia. WSOY, Porvoo 1953/2008.

Lue myös tämä: Miksi harrastamme käsitöitä?

2 Comments

  1. Mummojen ompeluseuroissa kilisivät puikot ahkerasti ja juttu lensi. Sitä perinnettä jo taas elvytetään…

Kirjoita kommenttisi tähän!