Oletko joutunut luopumaan rakkaasta työstä tai harrastuksesta terveydellisistä syistä? Tai muista syistä, joista johtuen entisen työn tekeminen käy hankalaksi tai jopa mahdottomaksi?
Allergiadiagnoosi ja mitä sitten tapahtui
Minulle kävi näin 1990-luvun lopulla. Olin nelikymppinen ja toiminut parikymmentä vuotta unelma-ammatissani ompelu- ja neuleopettajana. Työ oli mielekästä, mutta silti olin vähitellen alkanut kaivata jotain uutta. Mielenkiintoni alkoi suuntautua muualle, eteenpäin, johonkin. Aloin kyynistyä (huono merkki) enkä enää innostunut työstäni entiseen tapaan.
Sitten kävi niin, että allergisoiduin tekstiilien yleisimmille väriaineille, siniselle ja punaiselle. Ihoni reagoi prick-testeihin niin voimakkaasti, että lääkäri suositteli alan vaihtoa. Siinäkö se nyt tuli kuin tarjottimella, salaa toivomani muutos.
Uusia työtehtäviä löytyi. Pääsin oppimaan uutta ja luomaan toista työuraa. Tein koulutussuunnittelua, graafista suunnittelua, viestintää, markkinointia, vedin käsi- ja taideteollisuusalan yrityshautomoa… Olin tyytyväinen ja vuosien mittaan kouluttauduin lisää aina työtehtävien muutoksen tai oman kiinnostukseni mukaan.
Jälkeenpäin olen ihmetellyt, miten helposti siirtymiseni uuteen elämänvaiheeseen tapahtui. Varmaan ajattelin, että mennyt täytyy jättää taakse, jotta voi keskittyä täysillä seuraavaan vaiheeseen. Niin ainakin toimin. Möin neulekoneeni, hävitin lankavaraston, kaavat, lähes kaikki tarvikkeet. Ompelukoneen kuitenkin jätin; ainahan tulee eteen sen verran verhojen lyhennyksiä ja muita korjaustöitä, ajattelin.
Keski-iän kriisi?
Nyt näen selvästi myös sen, että tuolloin varhaiskeski-ikäisenä toimin kuin elämänkaaripsykologian oppikirjaesimerkin mukaan. Selvä nelikymppisen kriisi. Siinä iässä nykytilaansa turhautunut miettii, että nyt jos koskaan olisi aika ja mahdollisuus toteuttaa unelmiaan ja tavoitteitaan, ja tehdä muutoksia elämässään. Itsestäni ei ehkä olisi ollut muutoksen tekijäksi. Kun sysäys tuli ulkopuolelta ja pakotti muutokseen, otin sen tosi kiitollisena vastaan.
Käsityöläisyydestä
Koska olen sielultani käsityöläinen, suhtauduin sillä orientaatiolla myös työurani uuteen vaiheeseen. En osannut muuta. Olin tottunut suunnittelemaan, tekemään, purkamaan, aloittamaan alusta, toistamaan yksitoikkoisia työvaiheita, ja (yleensä) tekemään valmiiksi.
Kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys olivat väkisinkin kasvaneet, vaikka kärsimätön olen vieläkin. Olin myös tottunut tekemään töitä enimmäkseen yksin. Opettajanakin olin aika yksin opiskelijoitten kanssa; tiimit eivät vielä 90-luvulla olleet valtavirtaa kuten nyt. Olen joskus miettinyt, olisiko tämä tottumus osaltaan voinut hioa minua niin, etten koskaan ole ollut parhaimmillani hankkeissa tai tiimityössä.
Ensimmäiset merkit paluusta käsitöiden pariin ilmaantuivat epäsuorasti vain vajaat kymmenen vuotta allergisoitumiseni ja alanvaihdon jälkeen. Kun kotiteollisuusopettajan tutkinto oli käymässä vanhaksi työelämän vaatimusten kasvaessa, sitä piti alkaa täydentää. Aloitin kasvatustieteen maisteriopinnot Helsingin yliopiston kotitalous- ja käsityötieteiden laitoksella. Jos pääaineenani olisi käsityötiede kasvatustieteen sijaan, saisin entisistä opinnoista eniten hyväksilukuja… voilà! Kun sitten istuin pukeutumista käsittelevillä luennoilla, itkin onnesta.
Vuonna 2016 löysin itseni tilanteessa, josta kirjoitan tässä artikkelissa. Siitä alkoi hidas paluuni käsitöiden pariin. Vaikka olen taas tekemisissä lankojen ja kankaiden kanssa, allergiset oireet ovat toistaiseksi pysyneet lähes kokonaan poissa.
Hyvä!